Repower on voittoa tavoittelematon järjestö, joka työskentelee psykologisen palautumisen parissa Ukrainan etulinjan lääkäreille ja sairaanhoitajille. Yksityishenkilöiden, yritysten ja valtiollisten toimijoiden tuella järjestö on toteuttanut palautumismatkoja muun muassa Tanskaan, Espanjaan ja Ruotsiin. Eräänä päivänä Nordic Defence Sector seurasi toimintaa läheltä. Tämä on viimeinen osa reportaasisarjasta Ukrainan kenttäsairaanhoitajista.

Tukholma (Ruotsi), 10:53. 

Rannikon tuntumassa, vain puolentoista tunnin päässä keskustan sykkeestä, sijaitsee konferenssikeskus, joka on kymmenen päivän ajan ollut koti Ukrainan kenttälääkäreille ja sairaanhoitajille. Maa on lumen peitossa, taivas on sininen ja aurinko pilkistää harvinaisella tammikuun vierailullaan. Kaunis talvipäivä. Kiovassa (Ukraina) lämpötila on sama. Erona on, että suurin osa kaupungista on ilman sähköä uusien Venäjän hyökkäysten jälkeen maan sähköverkkoon.

Jo parkkipaikalla kohtaa tasainen virta miehiä ja naisia kenttäpuvuissa, kaikki matkalla alueen päärakennukseen. Se on voimakas muistutus siitä, että nämä ihmiset ovat olleet sotavyöhykkeellä vain muutama päivä sitten. Konferenssikeskuksen sisällä toiminta on jo täydessä vauhdissa. Päivän aikana ukrainalaiset osallistujat tapaavat ruotsalaisia kollegoita kenttälääketieteen alalta. Myöhemmin odotetaan siviilipuolustusministeri Carl-Oskar Bohlinin ja siviilipuolustusviraston pääjohtajan Mikael Frisellin vierailua.

Kateryna Serduik, Repowerin perustajajäsen, kertoo kuinka toiminta on kehittynyt ensimmäisestä ohjelmasta Ukrainan rajojen ulkopuolella. Silloin oli vuosi 2022, sota oli kestänyt tuskin vuoden, ja tulevaisuus oli täynnä kysymysmerkkejä.

Hän muistaa erityisesti ensimmäisen junamatkan Kiovasta länteen kohti Puolaa ja edelleen Eurooppaan. Junassa oli noin sata henkilöä, muun muassa vapaaehtoisia ja kenttälääkäreitä, jotka saivat mahdollisuuden kuntoutukseen. Samalla vallitsi, ja vallitsee edelleen, tiukat säännöt siitä, kuka saa poistua maasta sodan aikana.

– Emme vieläkään tiedä tarkalleen, miten onnistuimme ylittämään rajan. Meillä oli kokonaisia junia täynnä ihmisiä, joilla ei oikeastaan ollut lupaa poistua maasta. Kaikki 18–65-vuotiaat miehet eivät saa matkustaa ulos. Ehkä rajavartijat pitivät meitä erittäin vakavasti otettavina. Olimme matkalla Ruotsiin ja näytimme jonkinlaiselta viralliselta delegaatiolta.

Hän nauraa ja jatkaa:

– Tämä oli ensimmäisenä vuonna täysimittaisen sodan aikana. Silloin ilmapiiri oli sellainen, että kaikki halusivat auttaa. Jos teki jotain armeijan hyväksi, sai tukea. Kukaan ei pysäyttänyt, kukaan ei alkanut kyseenalaistaa sääntöjä tai tarkistaa yksityiskohtia. Kaikki tekivät mitä pystyivät.

Nykyään Repowerin työ tapahtuu yhteistyössä Ukrainan puolustusvoimien kanssa. Osallistujien valinnan tekee sotilaallinen terveydenhuollon johto, ja kun henkilö arvioidaan tarvitsevan psykologista palautumista, annetaan erityinen työmääräys. Tämä antaa järjestölle virallisen oikeuden viedä aktiivista sotilashenkilöstöä ulkomaille kuntoutukseen.

Ohjelma kattaa kaiken rakenteellisista terapiasessioista ja mentaalisista harjoituksista lepoon ja fyysisiin aktiviteetteihin. Sebastian Lindström on ollut mukana rakentamassa Repoweria useiden vuosien ajan ja kuvailee haasteita, joita osallistujat usein kohtaavat saapuessaan.

– Suuri kysymys on, miten saada ihmiset itse haluamaan ottaa vastuuta omasta henkisestä terveydestään. Monilla on yhä "neuvostoperintö", jossa psykologinen apu yhdistetään häpeään, melkein kuin rangaistukseen. Psykologin tapaaminen ei ole jotain, mitä tavoitellaan tai tunnistetaan omaksi tarpeeksi.

Lisäksi ohjelma ei ole vapaaehtoinen valinta, vaan osallistuminen tulee määräyksestä. Se ei ole loma, ei virkistys, vaan työmatka. Työtä itsensä kanssa.

Ensimmäiset päivät ovat siksi usein epävarmuuden leimaamia. Monet istuvat hiljaa, uppoutuneina puhelimiinsa, henkisesti yhä rintamalla. Jotta arjesta sodassa jaksaisi, useimmat ovat rakentaneet henkisen kilven, haluttomuuden solmia uusia ihmissuhteita. Ystävystyminen jonkun kanssa tarkoittaa myös riskiä menettää tämä henkilö.

Mutta muutaman päivän jälkeen alkaa tapahtua jotain.

– Jännitykset hellittävät ja tuo kilpi murtuu hitaasti. Paljon tapahtuu vain olemalla täällä, esimerkiksi kävelemällä metsässä ilman miinojen vaaraa tai vain saunomalla illalla, sanoo Sebastian.

Sen lisäksi ohjelmaan kuuluu adrenaliinikokemuksia, mutta ratkaisevalla erolla: ne liittyvät turvallisuuteen.

– Karting, kiipeily tai laskuvarjohyppy antavat keholle muistutuksen siitä, että voimakkaat tunteet eivät aina tarkoita vaaraa, selittää Sebastian.

Päivän aikana ukrainalaiset osallistujat tapaavat ruotsalaisia kenttäsairaanhoitajia. Yhdessä he pitävät esityksiä, vertailevat varusteita, keskustelevat kokemuksista ja vaihtavat pieniä matkamuistoja. Ruotsalaisille edustajille tapaaminen on muistutus teorian ja todellisuuden välisestä erosta.

– Tämä on korvaamatonta. Tämän tyyppisten kokemusten saaminen ei ole jotain, mitä voi lukea, sanoo eräs Försvarsmaktenin (Ruotsin puolustusvoimat) joukkueenjohtaja.

Lounaaksi tarjoillaan grillattua kanaa, perunoita, pastasalaattia ja sienikeittoa. Yhdessä pöydässä, kahvin kera jälkiruoaksi, Nordic Defence Sector haastattelee kahta osallistujaa, Olenaa ja Ivani, joilla on pitkä kokemus rintamalta. Samaan aikaan toinen osa ryhmästä lähtee Stridsbåt 90 -veneajelulle yhdessä Tukholman amfibiojoukkojen edustajien kanssa.

Iltapäivän aikana saapuu päivän ensimmäinen virallinen vieras: siviilipuolustusministeri Carl-Oskar Bohlin. Tunnin mittaisessa kyselytunnissa hän esittelee hallituksen jatkuvaa tukea Ukrainalle ja vastaanottaa osallistujien kysymyksiä. Ivan, jota haastateltiin lounaan aikana, pitää puheen, jossa hän korostaa Ruotsin tuen merkitystä ja kertoo yksikkönsä sekä heidän kokemuksistaan rintamalla.

Hän kertoi etukäteen olevansa hermostunut, sekä englannin kielen että puheen pituuden vuoksi. Hänellä on paljon, mitä haluaa välittää ministerille puheensa aikana, mutta hermostuneisuus ei näkynyt.

”Ystäväni!”

Näin aloittaa Mikael Frisell, siviilipuolustusviraston pääjohtaja, puheensa päivän viimeisenä vieraana. Hän korostaa jatkuvan tuen merkitystä Ukrainan sairaanhoitajille, ei vain materiaalin muodossa, vaan myös Repowerin kaltaisten toimien kautta. Puhe päättyy pääjohtajalle osoitettuihin seisoviin aplodeihin.

Vierailun yhteydessä hän pysähtyy haastatteluun.

– On merkityksellistä olla täällä. Osittain siksi, että tuemme Repoweria, mutta myös siksi, että voimme sanoa suoraan näille sankareille, että heillä on henkilökohtainen tukeni, viranomaisten tuki ja koko Ruotsin tuki.

Tapaaminen tapahtuu samaan aikaan, kun Ruotsin elinkeinoelämän valmiutta on tarkoitus nostaa. Miten varmistetaan, että elinkeinoelämä on valmis, jos kriisi tai sota tulee?

– On ratkaisevaa saada koko elinkeinoelämä mukaan, kun kyse on valmiutemme vahvistamisesta. Ne ohjeet ja suositukset, jotka nyt ovat olemassa, ovat erittäin tärkeitä omaksua, ja siksi yritämme mahdollistaa niin monta foorumia ja seminaaria kuin mahdollista yhdessä elinkeinoelämän kanssa, jotta voimme todella tukea työtä valmiuden nostamiseksi, sanoo Mikael Frisell lopuksi.

Kellon lähestyessä iltaa päivän aktiviteetit alkavat päättyä. Osallistujia odottaa lepo, ja Katerynalle se on myös tilaisuus tehdä yhteenveto. Uppoutuneena aulassa olevaan nojatuoliin hän katsoo ryhmää, joka on alkanut valmistautua iltaan, ihmisiä, jotka olivat tuskin kaksi viikkoa sitten vieraita toisilleen.

– Ohjelman lopussa näemme, kuinka vahvaksi yhteisöksi osallistujat muodostuvat. Osallistujat pitävät edelleen yhteyttä, lähettävät kuvia tavatessaan ja jatkavat terapian käymistä, kertoo Kateryna ja hiljenee hetkeksi.

– Ja sitten meillä on sormus.

Hän koskettaa kaulassaan roikkuvaa hopeanväristä sormusta.

– Meillä on seremonia, jossa kaikki saavat sormuksen, jonka on suunnitellut tanskalainen muotoilija. Sillä ei ole alkua eikä loppua. Se symboloi äärettömyyttä. Ja sanomme heille, että aina kun he tuntevat surua, he voivat koskettaa sormusta ja muistaa kaikki kauniit hetket täällä Ruotsissa, sanoo Kateryna Serduik lopuksi.